Kirjoitin tämän artikkelin Karjalaisen Osakunnan Pieni Puukello -lehden numeroon 1/2019.

 

 

Ennen kuin avaan kirjoituksen otsikkoa tai edes pohjustan koko artikkelia, on minun myönnettävä olevani erinomaisen huono muistamaan mitä kukakin kaverini ja tuttuni opiskelee tai tekee työkseen. Eikä alan muistaminen edes riitä, vaan siitä olisi hyvä vielä jotain ymmärtääkin. Monet yliopiston koulutusohjelmat ja niiden tuottamien kansalaisten moninaiset työtehtävät kuulostavat perin kryptisiltä yksinkertaisen jumppasedän korvaan. En siis ole lainkaan hämmästynyt, ettei useimmille ihmisille konservoinnin ammattiala, saatikka sen eettiset reunaehdot, ole millään tavalla tuttuja.

 

Nyt voidaan palata otsikkoon. Termi entisöinti kertoo ihmisille jo paljon enemmän. Useimmat kenties tietävät, että tuossa työssä saatetaan jotain entisenlaiseksi. Joku saattaa puhua ympäripyöreästi korjaamisestakin. Entisöinti erottuu kuitenkin varsin selkeästi konservaattorin työnkuvasta. Palaan asiaan tuonnempana.

 

Yhteen lauseeseen puristettuna voidaan konservointi määritellä kulttuurihistoriallisten esineiden ja kohteiden suojelemiseksi. Kulttuurin laajaa käsitettä on vatvottu moneen otteeseen monella taholla, joten siihen ei ole syytä pureutua tässä kirjoituksessa. Todettakoon kuitenkin selvennykseksi, että termiin kulttuurihistoriallinen liittyy kaksi pääkohtaa: kulttuuri, eli ihmisyhteisöjen tuottama aineellinen tai aineeton perintö, sekä historia, eli mennyt aika. Kun rajataan konservoinnin työkentäksi kulttuurihistoria, voidaan siis unohtaa esimerkiksi hirmuliskojen fossiilien kaivelu sekä uusimpien elektroniikkalaitteiden huolto. Aikakäsitys on tosin sinänsä hämäävä, koska modernejakin esineitä voidaan toki tallettaa ja hoitaa museaalisesti, jolloin kuvaan astuvat myös konservaattorit. Jätettäköön tämä hämäys kuitenkin ilman enempää ruotimista.

 

Palataanpa entisöintiin. Entisöinnin tarkoitus on yleensä saattaa jokin huonokuntoinen tekele käyttökuntoon sekä useimmiten sellaiseksi, jollainen se oli uutena heti valmistumisensa jälkeen. Työssä voidaan surutta poistaa ja korvata alkuperäistä materiaalia sekä osia, ja vaikka vanhoja aineita ja menetelmiä pyritäänkin käyttämään, se ei ole itsetarkoitus. Helposti ymmärrettävä esimerkki entisöinnistä voisi olla vaikkapa vanhan, ruostuneen autonromun saattaminen ajokuntoon vaihtamalla siihen monenmoista osaa renkaista jopa moottoriin asti ja laittamalla maalaus ja verhoilu uusiksi.

 

Konservoinnissa keskeinen ajatus on se, että kohteen historian annetaan näkyä. Kaikkia ”vikoja” ei ”korjata”, vaan päämäärä on esineen säilymisen turvaaminen estämällä tai ainakin hidastamalla siinä väistämättä tapahtuvia hajoamisprosesseja. Entisöijä voi hioa vanhan hilseilevän maalin pois ja laittaa tilalle uuden, mutta konservaattori pyrkii sen säästämään uudelleenkiinnittämällä (konsolidoimalla). Alkuperäiset materiaalit sekä esineessä olevat kulumat tai jopa selvät vauriot voivat olla tärkeää todistusaineistoa kohteen valmistuksesta, käytöstä ja sitä käyttäneistä ihmisistä (ja kulttuurista). Suurimmat pohdinnat konservointityössä liittyvät juuri tähän. Mitä kohteella tai kohteesta halutaan kertoa ja näyttää? Kuten opettajani on monesti todennut, kyse on aina valinnoista. Ei ole yhtä oikeaa tapaa konservoida tietynlainen esine. Jokainen on oma yksilönsä omine historioineen. Vaurio esineessä voi kertoa jostain merkittävästä historiallisesta tapahtumasta, kuten vaikkapa luodinreiät Eugen Schaumanin paidassa. Sen sijaan museoharjoittelijan aiheuttamaa halkeamaa Timo Sarpanevan lasiveistoksessa tuskin pidetään merkityksellisenä yksityiskohtana, joten tällainen esine pyritään varmasti restauroimaan.

 

Nyt saatat ihmetellä, että mistä ilmestyi termi restaurointi? Otetaanpa jälleen askel taaksepäin. Konservointi jaotellaan pääpiirteissään kolmeen eri osa-alueeseen: ennaltaehkäisevään konservointiin, varsinaiseen konservointiin sekä restaurointiin. Ennaltaehkäisevä konservointi käsittää kohteen säilytysolosuhteiden säätelemisen niin, että hajoamisprosessit estyvät tai hidastuvat merkittävästi. Varsinaisilla, niin sanotusti kajoavilla konservointitoimenpiteillä vaikutetaan objektiin vaikkapa siten, että siihen lisätään säilymistä parantavia aineita tai siitä poistetaan haitallisia korroosiotuotteita. Yleisin konservointitoimenpide on kohteen puhdistaminen. Restaurointi tarkoittaa kaikkia sellaisia toimenpiteitä, joilla esine saatetaan johonkin aiempaan fyysiseen eheyteensä sen elinkaaren aikana. Kyse ei ole siis mielivaltaisesta osien lisäämisestä tai poistosta, vaan restauroinnissa tulee ymmärtää esineen luonne sekä sen historia. Barbara Appelbaum kirjoittaa kirjassaan Conservation Treatment Methodology (2010) ideaalitilasta, jolla hän tarkoittaa sellaista pistettä esineen elinkaaressa, jossa se ilmentää parhaalla mahdollisella tavalla siihen liitettyjä merkityksiä.

 

Juuri niin, siis siihen liitettyjä merkityksiä. Koska elottomat objektit eivät kerro meille tarinaansa tai kuulumisiaan, on kyse aina meidän tekemistämme tulkinnoista. Ei ole yhtä oikeaa ideaalitilaa ja siihen tähtäävää restaurointia, muttei oikeastaan väärääkään. Eurooppalainen konservaattoreiden järjestö E.C.C.O. on laatinut konservointityön eettisen ohjeistuksen, joka antaa hyvät, joskin melko ympäripyöreät ohjeet alan tekijöille. Teknisiin yksityiskohtiin ohjeistuksessa ei mennä, vaan todetaan muun muassa, että työssä täytyy kunnioittaa konservoitavan kohteen esteettisiä, historiallisia ja hengellisiä merkityksiä sekä sen fyysistä eheyttä. Toisen perusperiaatteen mukaan konservointitoimenpiteiden pitäisi olla peruttavissa niin pitkälle kuin mahdollista. Esimerkiksi konsolidointi tai retusointi (paikkamaalaus) olisi hyvä pystyä poistamaan, mikäli teknologian kehittyessä esinettä saataisiin tutkittua tarkemmin, mutta vanhat konservointitoimenpiteet haittaavat sitä. Materiaalien kehittyessä voidaan käytettyjä aineita vaihtaa toisiin, paremmin ikääntymistä kestäviin. Tämän takia työn dokumentointi on erityisen tärkeää. Kaikki käytetyt menetelmät ja aineet on selostettava raportissa, jotta tulevaisuuden konservaattorit tietävät ilman työläitä tutkimuksia, mitä on tehty ja miten se vaikuttaa jatkotoimenpiteisiin.

 

Konservointi saattaa kuulostaa tylsältä ja nuhruiselta työltä. Mielestäni se on kuitenkin varsin jännää ja erikoista touhua. Konservoinnissa yhdistyvät historian tutkailu, käsillä tekeminen sekä eettiset pohdiskelut. Jos joku kyseenalaistaa koko ammattialan tarpeellisuuden, täytyy silloin kyseenalaistaa koko museokentän tarpeellisuus ja sitä myöten historian tutkimus ja tallennus. Kuten yksi suosikkisanontani kuuluu: jos emme tunne menneisyyttämme, on vaikea ponnistaa tulevaisuuteen.