Äkkinäinen voisi kuvitella, että kun antaa konservaattorin hyppysiin esineen, niin se muitta mutkitta konservoidaan kuten kuuluu, ja sillä hyvä. Voisi myös kuvitella, että jos esineessä on vaurio eli ”vika”, se ”korjataan” suit sait. Elämä ei ole kuitenkaan näin yksioikoista.

 

Ei ole olemassa yhtä tiettyä, oikeaa tapaa konservoida esine X. Jos annettaisiin kolmelle eri konservaattorille sama esine, olisi tuloksena todennäköisesti kolme erilaista konservointiraporttia. Voi toki olla että kaikki päätyisivät samaan lopputulokseen, mutta leikitään nyt että ei. Mistä tämä johtuu?

 

Esineet eivät yleensä puhu, ja jos puhuvatkin, niin kannattaa laittaa oma mielenterveys kyseenalaiseksi. Mutta jos leikitään selväjärkistä, niin esine ei kerro minkälaisen käsittelyn se itselleen haluaa. Näin ollen konservaattorin täytyy esinettä tutkimalla ja sen taustatietoja selvittämällä päätellä, mitkä ovat oleellisia toimenpiteitä kyseiselle esineelle. Näiden oleellisten toimenpiteiden voidaan ajatella vastaavan kahteen kysymykseen: Mikä on materiaalin tila ja mitä aineettomia merkityksiä esineeseen liittyy?

 

Miltei kaikki materiaalit ikääntyvät, niissä tapahtuu vaurioita ja lopulta ne hajoavat. Konservoinnin yksi päätehtävistä on hidastaa tai mahdollisuuksien mukaan estää tämä ikääntyminen ja hajoaminen. Esinettä tutkittaessa on siis pääteltävä, mitkä hajoamismekanismit vaarantavat esineen säilymisen. Aktiivinen korroosio rautaesineessä on syytä passivoida ja hilseilevä maali maalauksessa kiinnittää uudelleen. Nämä ovat melko selviä tapauksia, mutta kaikki vauriot eivät suinkaan ole aina vaaraksi eikä niihin välttämättä tarvitse puuttua. Mikäli vaurio liittyy johonkin historialliseen tapahtumaan, ei sitä sovi konservoida piiloon, olettaen ettei valinta vaaranna esineen tulevaisuutta merkittävästi. Voit esimerkiksi kuvitella, olisiko Kansallismuseossa oleva Eugen Schaumanin paita yhtä autenttinen, jos siinä olevat luodinreiät olisi parsittu ja veritahra pesty pois. Voi tosin olla, että vaikkei vauriota pyrittäisikään häivyttämään, voidaan sitä joutua tukemaan (esimerkiksi tekstiilissä olevaa repeämää), ettei se enää pahene ja vaaranna esineen eheyttä. Joka tapauksessa asiaa täytyy pohdiskella sydämessään, ennen kuin ryntää tekemään toimenpiteitä. Kirjoituksen alussa sanat vika ja korjata olivat sitaateissa ihan pätevästä syystä.

 

Vaurioihin voi siis liittyä konkreettisia säilyvyyteen liittyviä ongelmia mutta myös aineettomia seikkoja, jotka tulee ottaa huomioon. Aineettomia arvoja liittyy sellaisiinkin esineisiin, joissa ei ole mitään selvästi havaittavia vaurioita. Konservoinnilla voidaan saattaa esineet sellaiseen fyysiseen eheyteen, jotta niillä saadaan välitettyä valittuja arvoja tai hetkiä historiassa. Paino sanalla valittuja, koska kyse on nimenomaan siitä. Jokaisella esineellä on oma elinkaarensa, jonka aikana se näkee erilaista käyttöä ja kokee erilaisia muutoksia. Muutokset voivat olla tarkoituksella tehtyjä, kuten uudelleenmaalaus tai koristelu. Haettaessa sitä ideaalitilaa, jossa esine välittää parhaiten niitä merkityksiä, joita me haluamme sen välittävän, täytyy perehtyä esineen historiaan.

 

Oletetaanpa että meillä on käsillämme kannettava kasettinauhuri. Nauhuriin on liimattu punk-henkisiä tarroja ja sitä on värjätty spray-maalein. Yksinkertaistetaan tilannetta niin, että meillä on kaksi vaihtoehtoa.

 

1) Esine on harvinaislaatuinen ja se halutaan esille musiikintoistolaitteita käsittelevään näyttelyyn. Punk-kulttuurille ei anneta tässä tapauksessa mitään arvoa. Tarrat ja maali poistetaan, jotta esineen alkuperäinen luonne tulee paremmin esille. Mahdollisesti häiritseviä ja pahenevia vaurioita tai puutteita restauroidaan.

 

2) Nauhuri on menossa näytteille punk-kulttuuria esittelevään näyttelyyn. Tarrat ja maalit saavat jäädä, koska ne ovat erittäin oleellinen osa esinettä. Mahdollisia vaurioita tuetaan niin, että esineen eheys saadaan turvattua. Mikäli nauhuri olisi menossa sen edellisestä omistajasta kertovaan näyttelyyn, olisivat toimenpiteet todennäköisesti samat.

 

Puhdistaminen ei ole aina selvää kuin pläkki. Se on kenties yleisin konservointitoimenpide, mitä esineille tehdään ja usein se on perusteltua. Lika voi haitata esineen tarkastelua ja kerryttää kosteutta, kasvustoa tai houkutella hyönteisiä, jotka ovat omiaan edistämään materiaalin hajoamista. Lika voidaan määritellä olevan ainetta väärässä paikassa. Tällä perusteella siis uudehko mustikkapuurotahra Gallen-Kallelan Poika ja varis -teoksessa (koska lempimaalaukseni) on väärässä paikassa ja se tulee poistaa. Sen sijaan kampakeraamisen astian sisäpuolella oleva, neoliittiselle kivikaudelle ajoitettu mustikkapuurotahra on juuri oikeassa paikassa, koska se antaa tärkeää tietoa kyseisen astian käytöstä. Vaikka esineen puhdistaminen kenties vaikuttaa itsestään selvältä toimenpiteeltä, ei siihenkään tule rynnätä suin päin, sillä toimenpide on peruuttamaton ja voi johtaa epätoivottuun lopputulokseen.

 

Kaikki konservoinnin tarpeessa olevat esineet eivät suinkaan ole museoissa. Jotkin ovat vielä omistajillaan enemmän tai vähemmän aktiivisessa käytössä, minkä vuoksi valintoja joutuu tarkastelemaan hieman eri tavalla. Edellinen tekemäni työ oli juuri tällainen tapaus. Kyseessä oli kävelykeppi, jonka sisässä oli miekka. Sain kuulla, että harkitsemattoman toimenpiteen seurauksena oli puu kävelykepin (eli tupen) sisällä turvonnut, jolloin sovituksesta oli tullut toivottoman tiukka. Päädyin hiomaan tupen sisäpuolta niin, että se saatiin taas väljemmäksi ja miekka liukumaan siellä paremmin. Alkuperäisen materiaalin poistaminen saattaa kuulostaa varovaisen konservaattorin korviin turhan karkealta toimenpiteeltä, mutta koska esineen tärkein merkitys oli sen käytettävyys, oli valinta käytännössä välttämätön. Mikäli miekkaa ei olisi pystynyt ottamaan tupestaan irti, olisi kyseessä ollut pelkkä kävelykeppi.

 

Mikäli olet viemässä esinettä konservointiin, ei sinun tarvitse stressata ideaalitilan pähkäilyllä; konservaattori auttaa tässä kyllä. Älä silti ihmettele, jos ”viallista” esinettä ”korjattavaksi” viedessäsi saat tietää, ettei mitään korjattavaa ole.