Konservointi on mahdottoman laaja ala. Ei riitä, että alan koulutus on jaoteltu eri osa-alueisiin, kuten tekstiiliin, maalaustaiteeseen, huonekaluihin ja epämääräiseen ryhmään "esineet". Jaottelut eivät ole vakioituja, vaan riippuvat maasta ja opinahjosta. Suomessa annettavassa koulutuksessakin erikoistumisvaihtoehdoissa näyttävää olevan ajoittaisia muutoksia.

 

Esinekonservointi, johon itse olen erikoistunut, pitää sisällään monenlaista materiaalia ja esineryhmää. Tuntuu toisaalta hassulta sanoa "erikoistunut", koska työpöydälle voi tulla niin laaja kirjo erilaisia kohteita, ettei oikeastaan erikoistumisesta voida puhuakaan. Monesti varsinkin isommissa museoissa ja kokoelmakeskuksissa työskentelevät esinekonservaattorit ovatkin sanan varsinaisessa merkityksessä erikoistuneet johonkin tiettyyn esineryhmään tai materiaaliin, kuten arkeologisiin esineisiin tai keramiikkaan. Muistan jossain taannoisessa autohuoltomainoksessa sanotun, että vain yhteen merkkiin keskittyminen takaa rautaisen ammattitaidon.

 

Näin yrittäjyyden alkutaipaleella ei vielä voi vahvasti profiloitua tietyn materiaalin tai esineryhmän konservaattoriksi, varsinkin kun opintojen aikana siihen ei ollut kunnollisia mahdollisuuksia. Eikä työn rajaaminen tässä vaiheessa oikeastaan olisi järkevääkään. Opittavaa on vielä niin juuttaan paljon, että on parempi pitää kaikki vaihtoehdot auki ja ottaa vastaan mahdollisimman paljon erilaisia töitä omien valmiuksien puitteissa, jotta ammattitaito karttuu ja nimi kantautuu laajalle. Eniten minua kuitenkin kiinnostaa arkeologinen materiaali, jonka parissa teinkin toisen työharjoittelun sekä opinnäytetyöni (avaa linkin Theseukseen). Mielenkiintoa löytyy silti runsaasti muistakin materiaaleista. Keramiikan kasaaminen ja täydentäminen ovat miltei terapeuttisia töitä, ja metallien korroosioprosessit aina yhtä kiehtovia luonnonvoimien näytöksiä. (Lue edellinen kirjoitukseni!) Esinekonservoinnin viehätys piileekin siinä, että laajasta esine- ja materiaalikirjosta johtuen mielenkiinto pysyy yllä ja oppia tulee aina lisää.

 

Koulutukseen käytetyt neljä vuotta eivät ymmärrettävästi olleet riittävän pitkä aika käymään läpi kaikkea mahdollista. Olen usein muistakin ammattialoista puhuttaessa sanonut, että koulussa opetellaan koulujuttuja ja töissä sitten varsinaista työntekoa. Tietenkään asia ei todellisuudessa ole aivan näin mustavalkoinen, sillä vaikka koulussa ei kerkeäisi oppia kaikkea työn tekoon liittyvää, kasvaa siellä ammattimainen ote, jota voi hyödyntää niissäkin tilanteissa joihin ei hihasta ravistellen löydy valmista ratkaisua. Konservoinnissa, kuten monessa muussakin työssä nykyään, on tärkeää osata hakea uutta tietoa, arvioida sitä sekä soveltaa opittua käytäntöön. Kaupunkien ja kuntien kirjastoista ei löydy konservointioppaita, joten tietoa täytyy etsiä lähinnä verkosta tai harvoista ammattialan kirjallisuutta tarjoavista paikoista.

 

Omassa työssäni juuri tällä hetkellä on ajankohtaista kimpitekniikalla valmistettujen puuastioiden valmistukseen ja vaurioitumismekanismeihin perehtyminen. On erittäin mielenkiintoista luodata vanhaa käsityöperinnettä, joka nykyajan teknistyneessä yhteiskunnassa on vähää vaille unohtunut. Onneksi on vielä museoita, konservaattoreita ja perinneseuroja vaalimassa kulttuuriperintöä!