On sanottu, että mestarin ja noviisin välillä on se ero, että mestari on epäonnistunut useamman kerran kuin noviisi on edes yrittänyt. Thomas Edisonin kerrotaan tokaisseen tyytyväisenä miltei kymmenen tuhannen epäonnistuneen akkukokeilun jälkeen, että hänhän on saanut runsaasti tuloksia selvittäessään miten laite ei toimi!

 

Epäonnistuminen on silti ikävää. Se on aivan perhanan ikävää. Jos työkalu hieman lipsahtaa ja esineeseen tulee naarmua, sen vielä jotenkin kestää, mutta isommat vahingot pilaavat päivän ja meinaavat viedä yöunet ja itsevarmuuden. Näistä koettelemuksista huolimatta, tai oikeastaan juuri niiden takia, virheet ovat tärkeitä oppimisen kannalta. Monille on tullut tutuksi ”millainen oppija olen” -kokeet. Itse muistelen olevani niiden kokeiden perusteella jonkinlainen sekasikiö, mutta ainakin siitä olen varma, että opin parhaiten kantapään kautta.

 

Kokemukseni mukaan riittävään muistijälkeen tarvitaan voimakas tunne. Joskus tuon tunteen vaikutusta muistoon saa hakea ja ihmetellä, sillä mieleen on syöpynyt useita merkityksettömiltä vaikuttavia asioita. Kenties tapahtuneeseen on kuitenkin liittynyt vahva tunne, vaikkei sitä enää jälkikäteen muistakaan. Tai sitten muisti on ohjelmoitunut käyttämään osittain samoja hermoratoja kuin jokin toinen muisto tai taito, jota käytetään usein. Ehkäpä joku aivotutkija osaisi sanoa paremmin, jos nykyajan tiede on ylipäätään päässyt asiasta ällän päälle. Olipa asia kuinka vain, on varmaa, että vakavan virheen ja epäonnistumisen sattuessa koetaan vahvoja tunteita, jotka edesauttavat muistijäljen syntymistä.

 

Virheen tekemiseen ei välttämättä liity pelkästään se huomio, miten jotain asiaa ei pidä tehdä, vaan siitä voi seurata myös hyviä mahdollisuuksia kokeilla ja oppia, kuinka virhe saadaan korjattua. Jos työ sujuu aina kuin rasvattu, uuden oppimista tuskin tulee. Korkeintaan jo aiemmin omaksutut taidot hieman hioutuvat. Mutta kun homma turataan, on edessä askel tuntemattomaan. Kuinka tilanne voidaan pelastaa? Vai voidaanko? Mikäli onnettomuus on tarpeeksi suuri, ei auta kuin nöyrtyä ja todeta ettei mitään pelastettavaa ole. Mutta harvoin tilanne on niin huono. Se on toki riippuvainen siitä, mitä ollaan työstämässä. Ainutlaatuista taide-esinettä ei noin vain heitetä roskiin, mutta pilalle menneen takonaulan teelmän voi hyvin heittää menemään ja tilalle tehdä uuden.

 

Vakavat virheet tulisi siis nähdä tilaisuuksina kokeilla jotain sellaisia toimenpiteitä tai tekniikoita, joita hyvin sujunutta työtä tehdessä ei olisi tarvittu. On tietenkin mahdollista opetella uusia kikkoja etukäteen varmuuden vuoksi, mutta kuinka moni meistä oikeasti tekee niin? Joihinkin ammatteihin toki kuuluu pahoihin tilanteisiin varautuminen (kuten pelastushenkilöt tai sotilaat), mutta suurin osa meistä todennäköisesti tamppaa samaa työtä päivästä toiseen, kunnes sattuu häverikki ja peukalo menee suuhun. Siinä tilanteessa punnitaan henkinen kapasiteetti ja kyky mukautua uuteen tilanteeseen.

 

Sanotaan ettei virheitä pitäisi pelätä. Minä silti pelkään. Ja vihaan myös. Niin paljon että punaista näen. Mutta en silti anna näiden tuntemusten haitata uusiin haasteisiin tarttumista. Tehdessä sattuu ja tapahtuu. Jos ei tee, ei satu, muttei myöskään tapahdu (kivoja juttuja). Mukavuusalue on siitä kelju paikka, että mitä tukevammin siellä pysyy, sitä pienemmäksi se käy. Lopulta ei kykene tekemään mitään uutta tai menemään uusiin paikkoihin, koska kaikki pelottaa niin paljon.

 

 

Oheinen kuva Kaj Stenvall - Selvitys henkisestä tilasta, 2007