Tietyt metallit ovat itsepäisiä aineita. Ne eivät tahdo pysyä siinä muodossa, johon ihminen on ne pakottanut. Eipä niitä voi siitä syyttääkään. Ajattelepa itse; taivutko mieluusti johonkin toisen määrittelemään muottiin? Antropologis-metallurgisesta filosofoinnista viis, tämän kirjoituksen tarkoituksena on tarkastella taistelua metallien korrodoitumista eli hajoamista vastaan ja pohtia miten tätä viivytystaistelua voisi käydä.

 

Useimmat metallit esiintyvät luonnossa erinäisinä yhdisteinä, kuten oksideina, karbonaatteita, klorideina ynnä muina jännittävyyksinä. Paljon metalliyhdisteitä sisältävää malmia sulatetaan, valetaan ja taotaan käyttötarkoituksen ja aineen mukaisesti, jotta materiaali saadaan pelkistettyä mahdollisimman puhtaaksi metalliksi. Rautaa yleensä seostetaan jälkikäteen muilla metalleilla, jotta siitä saadaan lujempaa ja paremmin korroosiota kestävää. Se on vähän niin kuin amerikkalainen vitamiinileipä, joka on tehty ytimeen asti hiotusta vehnästä, johon lisätään vitamiineja paikkaamaan hiomisen aiheuttama ravinnehävikki. Tai ei oikeastaan yhtään sama, mutta hauska vertaus kuitenkin, vai mitä?

 

Metallien puhdas muoto on useimmissa tapauksissa enemmän tai vähemmän pysymätön olotila. Varsinkin rauta on hyvin herkkä aloittamaan verkkaisen paluun kohti malmiuden autuutta. Malmista sinä olet tullut, ja malmiksi sinun pitää jälleen tuleman. Raudan vastakohtana kulta on käytännössä immuuni korrodoitumiselle. Metallien hajoamiseen vaikuttavista tekijöistä tärkeimmät ovat ympäristön kosteus, lämpötila sekä muut alkuaineet jotka ovat materiaalien kanssa tekemisissä. Korrodoituminen on eräänlainen sähkökemiallinen reaktio, jonka saloihin ei tässä kirjoituksessa ole syytä paneutua tarkemmin. Aiheesta löytyy paljon kirjallisuutta ja tietoa verkosta.

 

Konservoinnissa ei yleensä puhuta materiaalien hajoamisprosessien estämisestä, vaan pikemminkin hidastamisesta. Vastoin yleistä käsitystä emme me konservaattoritkaan pysty täysin pysäyttämään luonnonvoimia. Mikä siis olisi tehokkain keino hidastaa metallin korroosiota? Helppo vastaus! Laitetaan esine pimeään ja kylmään tyhjiöön jota ei avata koskaan. Mutta hetkonen, sittenhän emme pysty nauttimaan tästä kulttuurihistoriallisesta aarteesta. Sitä paitsi tina alkaa hajoamaan kun lämpötila laskee +13oC lämpötilaan. Täytyy siis keksiä jotain muuta.

 

Pahin metalleja kurittava ympäristötekijä on kosteus. Sen vaikutus täytyy minimoida. Kosteuteen voidaan vaikuttaa kuivattamalla ilmaa esineen ympärillä joko ilmastointilaitteiden avulla tai käyttämällä paikallisesti (esineen sisältävässä säiliössä) esimerkiksi silikageeliä, joka sitoo kosteutta. Jos nämä ennaltaehkäisevät konservointitoimenpiteet eivät ole mahdollisia, täytyy metalliesineen pintaan tehdä suojaava kalvo, joka estää kosteuden ja ympäristössä olevien epäpuhtauksien vaikuttamisen metalliin. Kuulostaa sangen helpolta toimitukselta, eikö? Korroosionsuoja-aineita on kuitenkin koko liuta, ja jokaisella on omat hyvät ja huonot puolensa. Monessa tapauksessa aine on JOKO helppo levittää, TAI se antaa hyvän suojan, TAI se ei vaikuta häiritsevästi esineen ulkoasuun, TAI se on helppo poistaa, TAI se on ekologinen. Täydellistä vaihtoehtoa ei näytä olevan olemassa. Lisäksi aine antaa suojaa juuri niin pitkään kuin sen muodostama pinta on eheä. Kun reikä tulee, se siitä.

 

Pari esimerkkiä vaihtoehdoista: Konservoinnissa paljon käytetty akrylaattiliima Paraloid B72 antaa melko hyvän suojan, on helppo käyttää ja se on (esineestä riippuen) yleensä hyvin poistettavissa. (Välihuomiona sanottakoon, että konservoinnissa pidetään hyveenä sitä, että toimenpide on peruutettavissa.) Liimakerros kuitenkin kiiltää kuin Petteri Punakuonon nenä, minkä takia en oikein pidä siitä korroosionsuojakäsittelynä. Sen sijaan mikrokristallivaha ei vaikuta häiritsevästi esineen ulkoasuun, muttei anna kovin kaksista suojaakaan. Ja toisaalta arkeologisten metalliesineiden suojaaminen mikrokristallivahalla on painajaismaista, sillä se ohennettunakin tuppaa kertymään epätasaisen korroosiokerroksen pintaan valkoisiksi paakuiksi. Hyvän suojan ulkotiloissakin antavia aineita on markkinoilla useita, mutta niiden soveltuminen konservointiin voi olla kyseenalaista, sillä aineet voivat vaikuttaa esineen ulkoasuun liikaa ja niiden poistaminen voi olla vaikeaa ellei mahdotonta.

 

Mitä arkeologisiin rautaesineisiin tulee, ei niiden käsittely korroosionsuoja-aineella pelkästään riitä. Aktiivista korroosiota voivat aiheuttaa metallin rakenteeseen liuenneet kloridit, jotka ovat peräisin esineen ympäristöstä. Merellisissä kohteissa on selvää, että klorideja hiipii metallin sisuksiin, mutta kuten vastikään sain havaita, löytyy klorideja myös maasta. Tiesuolat, ympäristömyrkyt sun muut kemikaalit voivat olla niiden lähteinä. Kloridit saadaan houkuteltua pois raudasta kylvettämällä metallia natriumhydroksidia ja natriumsulfiittia sisältävässä liuoksessa. Tätä toimenpidettä kutsutaan alkalisulfiittikäsittelyksi, ja sen on moneen otteeseen todistettu olevan tehokas keino saada arkeologiset metalliesineet säilymään pitkiäkin aikoja, kunhan niiden säilytysolosuhteisiin kiinnitetään huomiota.

 

Saattaa vaikuttaa siltä, että maalailen turhan synkkiä kuvia ja tuomitsen kaikki metallit toivottomaan tuhon kierteeseen. Kyllähän rautaesineet kotonakin säilyvät hyvinä vaikka kuinka kauan. Ihan totta! Säilyväthän ne kuivassa ja lämpimässä huoneilmassa miltei loputtomiin. Mutta kun säilytysolosuhteet muuttuvat epäsuotuisiksi, johan alkaa tapahtua. Monilla on varmasti kokemusta pihalle jääneistä saksista tai kirveestä, jonka pintaan on seuraavaan päivään mennessä muodostunut nättejä laikkuja götiittiä tai lepidokrokiittia eli rautaoksideja joita tuttavallisemmin sanotaan ruosteeksi. Kaikki vanhat kulttuurihistorialliset esineet museoissa eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin siellä kotikatsomoissa olevat oranssikahvaiset Fiskarsin sakset, joten niiden säilymiseksi jälkipolville on tehtävä tiettyjä toimenpiteitä.

 

Metallit ovat hienoja ja mielenkiintoisia materiaaleja. Niiden valmistaminen ja jalostaminen sekä edelleen esineiksi muovaaminen ovat monimutkaisia töitä jotka vievät paljon aikaa ja resursseja. Eikö olisi siis syytä taistella kertakäyttökulttuuria ja korroosiota vastaan ja laittaa paukkuja myös esineiden konservointiin, jotta saadaan vaivalla valmistetut esineet säilymään jälkipolville? Konservoinnissa ei useinkaan ole valmiita, selkeitä patenttiratkaisuja jokaiselle esineelle ja materiaalille. Soveltuvat ja tarpeelliset toimenpiteet täytyy aina punnita tapauskohtaisesti. Mikäli metallien (tai jonkin muun materiaalin) konservointi askarruttaa tai sinulla on toimenpiteitä vaativia esineitä, laita viestiä tännepäin!